tiistai 31. maaliskuuta 2015

rymy feat endo

Täällä arki, ainakin noin Rymyn osalta, on ollut melko tasapaksua (paitsi tänään, siitä lisää postauksen lopussa) ja rutiininomaisempaa kuin mitä ennen. H on lenkkeillyt tosi paljon Rymyn kanssa aamuisin ja päivisin - mä olen ollut tästä hengähdystauosta aika kiitollinen. Nyt varsinkin, kun on kuukausi aikaa lukea yliopiston pääsykokeita varten, se oma hiljainen aika korostuu ihan erilailla - ja sen takia tätä blogia ei seuraavan neljän viikon aikana ehkä tule päivitettyä ihan niin ahkerasti kuin mitä tähän asti olen yrittänyt. Aion suosiolla keskittyä siihen mikä on tärkeintä, koska motivaatio on tällä hetkellä todella korkealla. Se ei tietenkään takaa kouluun pääsyä, mutta eipähän tässä etiäpäin päästä muuta kuin yrittämällä joten se siitä sitten.

Anyway. Rymyn silmin arki on näyttänyt kutakuinkin tältä:
 ---- On lenkkeilty iskän kanssa siellä täällä ja tutkailtu maailmaa

 ---- On myöskin ladattu akkuja iskän sylissä 
 ---- On vahdittu mammaa lähietäisyydeltä 
 ---- On koettu, ettei tässä taloudessa ruokapolitiikka pelaa ja kerrottu asiasta äänekkäästi - turhaan

 ---- On lenkkeilty ja riekuttu vanhalla urheilukentällä ja sen lähettyvillä aika paljon ja odoteltu hiihtokelien loppumista innolla
 

 ---- Ja mikä parasta, ollaan saatu uusi aivan ihana kaveri, Endomondo aka Endo

Herran söpöstä nassusta en valitettavasti saanut kunnolista kuvaa (instasta löytyy yks puolkunnollinen kylläkin), ahem, mutta siinä on mulle sitten mission ensi kerralle - tai en mä nyt tiedä, mun mielestä toi pyllykin on varsin hurmaava. Rymy oli totta kai vähän hämillään kun kerrankin oli kaveri häntä suurempi, menossa mukana, nopea ja vieläpä todella leikkisä! Oli niiiiiiiiin erilaista, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vahtimassa rynniikö Rymy päälle, leikkiikö liian rajusti suullaan tai muutenkaan komentamassa, kun tällä kertaa se pienempi olikin minun koirani, wau. Minut tuo koiraotus hurmasi täysin, siis niin kaunis ja aivan ihana penneli. Olen jo pitkään ihastellut galgoja ja nyt tää rakkaudenkipinä taas nousi pintaan, voi iiks ♡ Oli kaikinpuolin todella mukavat treffit koiran ja omistajansa kera, olen ihan superiloinen ja niin fiiliksissä! Kaksi mun parhaimmista ihmisistäni mä olen tavannut ja/tai tutustunut paremmin Rymyn kautta/takia ja aina vaan uusia tuttavuuksia astuu kuvioon --- vain ja ainostaan siksi, että mulla on tuo otus. Melko mahtava juttu, ainakin minun mielestäni. Vaikka mummi silloin marmatti siitä, kuinka ei kannattaisi sitoa itseään eläimeen ja miten sitä tulee jäämään siitä ja tuosta paitsi, niin kyllä mä koen tuon koiran tuovan mun elämään enemmän kuin vievän. Kyllä tämän fiiliksen kera jaksaa viettää loppupäivän pääsykoemateriaalin kera, voin kertoa!

(Ps. Kyllä, sanoin laittavani kuvat the whip-tailed dogin puolelle ja niin minä kuulkas teinkin, woooo! Jos nyt nimittäin onnistuin tehtävässäni, näiden kuvien pitäisi olla pelkästään kyseisen blogin kuvakansiossa... Kylläpäs taas tuntuu fiksulta ja osaavalta, ahem. Minä ja tekniikka ei ihan aina tulla toimeen keskenämme, mutta yritys on kuitenkin kova, öö.)

sisarukseni (haaste)

 
Mulla on kaksi aivan täydellisen urpoa pikkusiskoa. Siis niin urpoa kuin vain olla ja voi. Joskus mä en tiedä itkisinkö vai nauraisinko ja usein tuleekin tehtyä molempia yhtä aikaa, nauruitkettyä tai vastaavasti, itkunaurettua. Mainitsemisen arvoista on varmaankin se, ettei urpo-sanaa pidä missään nimessä käsittää tässä yhteydessä mitenkään negatiivisena sanana, kuten sen suhteen yleensä tehdään. Ei, nämä kaksi ovat melko mainioita urpoja, nimittäin.

Siskoistani toisen kanssa jaan molemmat vanhemmat, toisen kanssa isän, mutta ihan yhtä siskoja molemmat ovat minulle aina ajatustasolla olleet.

Musta on ihanaa miten erilaisen samanlaisia ja samanlaisen erilaisia me kaikki kolme ollaan, vaikka ikäeroa on jonkin verran - itse olen syntynyt 87, toinen siskoistani 95 ja nuorimmainen on milleniumlapsi. Monet sanovat meidän näyttävän toisiltamme ("Ihan ootte samasta pentueesta", eräs työkaverini totesi kerran nähtyään kuvan siskoistani) ja kaipa siinä jotain perää on, mitä nyt minulla on värjätty hiukset tummemmiksi kun taas siskot ovat luonnostaan blondeja - nuorimmainen ehkä eniten.

Minä olen, ainakin näin vanhemmiten, muuttunut pikkutarkemmaksi kuin sisareni. Huomauttelen asioista, joista joku muu ehkä jättäisi sanomatta, enkä aina edes tajua loukkaavani toista - koska sehän ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Keskimmäinen taas jättää usein asioista sanomatta,  mikä raivostuttaa minua, sillä sekin voi aiheuttaa pientä kiistaa, kuten "no olisit sanonut kun kerran huomasit!" Keskimmäinen osaa sitten kyllä loukata ihan tarkoituksella, jos niikseen on. Kolmas on meistä se temperamenttisin, se räiskähtelevin ja dramaattisin, hahah.

Minähän totuin suhteellisen nuorena jakamaan leluni ja huomion siskon kanssa (keskimmäinen samaten, sillä äidin entisellä kihlatulla oli lähes samanikäinen lapsi), mutta nuorimmainen kasvoi periaatteessa "ainoana" lapsena ja sen kyllä huomasi - naurattaa vieläkin, kun muistelen miten hän sai pienenä mm. ihan hirveitä raivareita jos esimerkiksi lautapelin ensimmäisellä pelatulla minuutilla toinen oli johdossa, tai edes vaikutti siltä -- ja herra varjele jos hän hävisi. Siinä kuule maattiin pitkin pituuttaan tuoleilla ja huudettiin kurkku suorana ja maailma oli ihan tyhmä ja sinä ja kaikki muut siinä samalla, ai että. Senpä takia hän yritti aina valita sellaiset pelit, jotka voittaisi, mutta koska minä olen minä - enkä minä suostu töissäkään häviämään lapselle tahallaan, vaikka toki saatan silti useasti auttaa lasta voittamaan antamalla neuvoja yms - minä ilmoitin, että ensin pelataan minun valitsemani peli ja sitten vasta hänen, jos saadaan ensimmäinen peli pelattua kunnialla loppuun ilman huutoa ja kiukkuamista. Aika monta kertaa pelaamiset jäi kesken, ennen kuin sisko ymmärsi, että minä olin ihan tosissani. Hän on selkeästi meistä se kilpailunhaluisin, haha. Nuorimmainen ei myöskään pienenä kestänyt huumoria, ei sitten yhtään. Tai ehkä hän olisi kestänyt huumoria, mutta kun minulla ja isälläni on tunnetusti vähän omalaatuinen huumorintaju, tämä oli hänelle usein liikaa. Emme ikinä osaa lopettaa kiusoittelua hyvän sään aikana, vaan klassisesti tutuksi tuli usein sanonta: "itku pitkästä ilosta", hups.

Keskimmäinen oli se, joka viihtyi pihalla aamusta iltaan, kiipeili puissa ja varmaan ui tyytyväisenä ojissa, kun minä taas olisin pienenä viihtynyt vallan sisätiloissa (ehkä pahojen allergioideni takia?) barbeilla leikkimässä. Voi sitä tuskaa, kun pikkusiskoa ei kiinnostanut barbieleikit - ei sitten millään - ja nuorimmalle jouduin leikkimisen sijaan antamaan ison osan leluistani koska "eihän tuon ikäinen enää leiki barbeilla"... eipä. Minä toivoin pienenä isoveljeä, ahem, ja ehkä sen muutaman kerran pikkusiskolle sanoinkin, koska mm. yhden viikon ajan keskimmäistä piti kutsua pojan nimellä.

Sanon tämän kaikella rakkaudella, mutta keskimmäinen sisko on tietyllä tapaa omanlaisensa miksaus jossa näen paljon samaa kuin itsessäni, mutta myös paljon samaa kuin nuorimmaisessa. Keskimmäinen on meistä se rauhallisin, joskus tule jopa vähän sellainen "hällä väliä, onko tuo nyt niin vakavaa?" -fiilis. Hän antaa sen vaikutelman, että osaa ottaa asiat vastaan niin kuin ne tulee ja kaikesta selvitään, mutta joka sitten oman pääkoppansa uumenissa saattaakin murehtia yhtä jos toistakin asiaa haluamatta vaivata ketään muka-pienillä ongelmillaan. Siinä missä minä olin ihan pentunakin aina pyytämässä isältä ja äidiltä rahaa, keskimmäinen on aina ollut se, joka on yrittänyt pärjätä omillaan ja mahdollisimman vähällä, koska ei halua aiheuttaa vaivaa muille. 

Siinä missä minä tykkäsin istua koulussa ja kuulla miten asiat teoriassa tehdään, keskimmäinen on enemmän käytännönläheinen. Nuorimmainen taitaa olla vielä siinä iässä, ettei koulu varsinaisesti kiinnosta.

Meissä kaikissa tuntuu olevan se pieni ripaus ujoutta ja epävarmuutta. En voi puhua täysin siskojeni puolesta, mutta koen, että tuo epävarmuus on vienyt todella paljon minulta - se on estänyt minua tekemästä paljon asioita, olen jättänyt menemättä ja kokeilematta ja yrittämättä, koska en ole uskaltanut tai luottanut itseeni, eikä minulla ole ollut ketään, joka olisi voinut neuvoa - tai keneltä olisin uskaltanut kysyä sitä neuvoa. Siinä missä nuorimmaisella oli aina äitinsä, ja keskimmäiselläkin oli kasvaessaan meidän äitimme saman katon alla, minulla oli "ainoastaan" isä, joka ei tietyissä asioissa vain yksinkertaisesti pysty korvaamaan äitiä. Ja olihan minulla äitipuoli, mutta syistä joita en tässä ala erittelemään, meidän suksemme menivät jossain vaiheessa ristiin väärinkäsitysten ynnä muiden juttujen johdosta, joten sieltäkään suunnalta en uskaltanut neuvoja tai apuja hakea. Mä kuitenkin aina ajattelen asian niin, että ellei juuri tämä äitipuoli olisi tullut mukaan mun elämääni, mulla ei olisi juuri tätä nuorinta siskoa, joka on mulle tärkeä ja rakas - vähän niin kuin mä ajattelen, että jos meidän sukset eivät olisi menneet ristiin, enkä mä olisi muuttanut äitini luokse, mä en asuisi tällä hetkellä juuri tämän miehen kanssa (ja mä haluan asua juuri tämän miehen kanssa, joten).

Takaisin asiaan! Nuorin meistä on se muotitietoisin, nykypäivän teini. Keskimmäisellä on oma rento tyylinsä, jolle on uskollinen ja jossa tuntuu viihtyvän, ja minä taas laitan päälleni vähän mitä sattuu (mutta enimmäkseen vihreää, harmaata ja mustaa), omasta tyylistä tai muotitietoisuudesta ei ole hajuakaan. Rakkauden vihreään jaan keskimmäisen kanssa, btw, samaten hyvin samanlaisen musiikkimaun. Ehkä minun on tullut keskimmäistä manipuloitua myös leffamaratonien ja tv-ohjelmien pakkonäyttämisen kautta (meillä löytyy paljon samoja suosikkeja), kun siihen mahdollisuus on ollut - nuorimmainen olisi kyllä ihan varmasti käynyt läpi täsmälleen saman kohtelun, jos vaan tuo ikäero olisi ollut hieman pienempi. 

Minulla on whippet, samaten keskimmäisellä - kappas kepposta. Nuorimmainen toivoi pentuna koiraa, joten heillä on kaksi chihua. Kaikki ollaan nykyään siis koirallisia, hih.

Kenelläkään meistä kolmesta ei ole ollut helppoa (no, kenellä nyt ylipäätään ikinä on?), mutta mä näkisin, että me ollaan kaikki kolme aika mainioita pakkauksia. 

Niin hemmetin ärsyttäviä kuin nuo osaavatkin olla, ne on silti ihan maailman parhaita pikkusiskoja. Silloin kun itsellä oli vaikeaa, enkä tiennyt miten oikeasti jaksaisin mennä eteenpäin, mä en koskaan voinut luovuttaa, koska jos mä luovutan nyt, mä en näe, mitä mun siskoista tulee isoina, enkä mä näe niiden tulevia perheitä tai pääse halimaan ja hemmottelemaan niiden lapsia. Joten, sen takia mä olen vielä tässä, näiden pärstöjen takia (kattokaa nyt noita nassuja, ei niistä voi olla tykkäämättä):

perjantai 27. maaliskuuta 2015

suosikkipaikkani (haaste)



Näkymä ei enää nykyään ole täsmälleen sama - ollaan mm aidattu piha ja siirretty tuo aidan vieressä näkyvä puska muualle koska oma sekä hoitokoira rakastivat sen syömistä, mutta väriloisto on silti keväisin/kesäisin edelleen sama, onneksi! Silloin kun äiti ja sisko vielä asuivat täällä, meidän makkarissa eli silloisessa pikkusiskoni huoneessa oli ennen kerrossänky. Sisko luopui siitä aikoja sitten ja vaikka siinä vaiheessa vietin harvoin öitä äipän luona, sängyn menettäminen oli jotenkin yllättävän vaikeaa ja aiheutti jopa pientä kiukuttelua, öö - sen lisäksi, että todellakin rakastin kyseisen sängyn patjaa (olen siis nukkunut tuossa kyseisessä sängyssä parhaiten, ikinä), yläsängystä herääminen oli varsinkin alkukesällä aivan järkyttävän ihanaa, kun heti ensimmäisenä vastassa oli tällainen vihreä hyvänhuomenen toivotus. Ehkä vihreästä tuli lempivärini tämän takia?

Lisäksi tuo leikkipuisto, joka kuvassa näkyy etäisesti, on ollut sydäntä lähellä aina siitä asti kun äidin ja siskon luokse muutin. Siellä on vaan jotenkin ihana olla ja istua kaikessa rauhassa, miettien ja pohtien ja tarinoita suunnitellen - jos kehtaisin, tekisin niin kesäisin edelleen, mutta tälleen lapsettomana se tuntuu nykyään vähän hassulta. Joka tapauksessa, yksi suosikkipaikoistani löytyy siis niinkin läheltä kuin meidän takapihalta. Luksusta.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

vierashuone ennen ja nyt


Vanhan blogin purku jatkuu ennen parturiin lähtöä, joten: tuolta vierashuoneessa näyttää nyt! Joka kerta näitä kuvia katsellessani huomaan ajattelevani kuinka huone kaipaa verhoja (toki verhokiskoista olisi hyvä aloittaa, luulisin) tai vähintään jotain seinälle. Mikään ei häiritse minua niin hirveästi kuin nuo ruskeat ikkunanpokat, patteriremontin aikana uusitut putketkin miellyttää meikäläistä enemmän! Okei, no toi laminaatti häiritsee kanssa, mutta asiaan: kun aloitimme tämän kämpän remontoimisen, ensimmäinen kohde oli juurikin tämä huone. Silloin se ei ollut vielä vierashuone, tai mikään muukaan varsinainen huone - se oli romuvarasto, suoraan sanottuna. Äidin erotessa entisestä kihlatustaan ja tämän muuttaessa pois poikansa kanssa, tuo kyseinen huone sai kutakuinkin varastohuoneen roolin. Harmi etten muistanut siitä aikoinaan kuvaa ottaa, mutta huoneessa oli siis sänkyjä, kaappeja, pöytiä, patjoja, telkkareita, romua - kaikkea mille ei ollut keksitty parempaakaan paikkaa tai mikä oli tarkoitus heittää menemään sitten joskus. Luonnollisesti meidän projektimme alkoi tuon huoneen tyhjentämisestä. Ennen kuin muutin omilleni, tämä huonehan oli siis minun, sitä ennen se oli toiminut työhuoneena, ja nyt siitä oltiin tekemässä siskolleni huonetta - sisko muutti pois silloisesta huoneestaan ja siitä taasen tehtiin meille makkari. Huone on siis nähnyt ja kuullut kaikenlaista.

Tyhjennysprojektin jälkeen yksi seinä revittiin puoliksi auki, lähinnä siis muurahaisinvaasion välttämiseksi. Lattian ja seinän välissä ollut rako valettiin umpeen ja kaikki seinät levytettiin sekä maalattiin valkoisiksi, yhtä lukuunottamatta. Katto muuntui valkoiseksi MDF-levyjen avulla ja lattia taasen... no, äiti oli hamstrannut kaappiin keittiöremontin aikaan laminaattia, jota neliömääräisesti oli "sopivasti" juuri ja juuri oikea määrä. Ongelmaksi muodostui loppuvaiheessa palojen yhteen sovittelu, mutta pienellä luovuudella saatiin lattia aikaan ja palapeli piilotettua suht hyvin jalkalistan alle, hah. Muualle kämppään ei tahdottu laminaattia, eikä todellakaan tämän väristä - siskon huoneeseen se sopi, mutta vierashuoneessa se ei vaan toimi... Vihaan tuota väriä vieläkin ja jos ikinä päädymme tätä kämppää ostamaan, tuo lattia (samaten keittiö!) todellakin lähtee vaihtoon heti kun mahdollista.

Vanha laatikollinen lipasto on kulkenut matkassani jo vuosia, enkä oikeastaan koskaan ollut tykännyt sen vaaleasta väristä, joten innostuin siskon luvalla maalaamaan sen valkovihreäksi, samaten huoneen kaapinovet lätkäisin samalla vihreällä. Kerrottakoon muuten vielä se, että siskohan sai siis ihan itse päättää tuon seinänsä värin ja hän päätyi vihreään, en minä! Sisko muutti lopulta Mikkeliin opiskelujensa perässä ja niinpä huoneesta tulikin sitten vierashuone ja sellainenhan se on edelleenkin. Tuo alimmassa kuvassa näkyvä lipasto (vai miksi tuollaista nyt kutsutaan?) on kuulemma isoäitini peruja isäni puolelta, joten vaikka en edelleenkään varsinaisesti pidä puunväristä, tuollainen vaalea puu menettelee ja tällä lipastolla on sitäkin enemmän tunnearvoa. Jos ja kun sille joskus tulen jotain tekemään, se tulee olemaan ammattilainen, joka suunnitelmani toteuttaa...

tiistai 24. maaliskuuta 2015

| whiptailed



Koska minulla oli yksinäistä täällä, Rymy the whip-tailed dog päätti lyöttäytyä yhteen kanssani, jee! Alunperin olin vahvasti sitä mieltä, etten tahdo omia tarinoitani samaan paikkaan Rymyä koskevien kirjoitusten kanssa, koska kaikkia ei välttämättä kiinnosta juuri minun asiani, tai vastaavasti koirani, mutta kuten tuolla whip-tailed dog -blogin puolella selitin; juttu ei vaan enää minun kannaltani toiminut, ei tällä hetkellä. Joten nyt jatketaan etiäpäin näin, iloisesti kimpassa. Toki, jos joskus muutan mieltäni, niin Rympylän stoorit palaavat takaisin vanhan blogin puolelle - ja minähän tunnetusti muutan mieltäni, usein ja jatkuvasti, hups.

Käytännössä tämä koko juttu tarkoittaa siis sitä, että postaukset, joissa Rymy tavalla tai toisella esiintyy, tulevat omien (isoilla kirjoitettujen) tunnisteidensa alle. Facesivusto, WHIPTAILED, säilyy edelleen ja siellä tullaan jatkossa seuraamaan sekä Rympylän kuulumisia, että siskoni Luca-whippetin edesottamuksia. Tuonne facen puolelle tulen myös linkittämään kaikki Rymyä koskevat postaukset, joten sikälimikäli minun yleiset asiani eivät juuri sinua kiinnosta, kannattaa seurailla blogia jatkossa facen kautta. Ihan jokaista postausta, jossa Rymyn mainitsen en sinne tule päivittämään tietenkään, vaan siis juurikin ne, joissa koko postauksen focus on lähinnä tuossa ruoskahännässä. 

Että sellaista tänään, jännä nähdä mitä huomenna keksin! Kiitos ja anteeksi, ahem.

soittolistallani (haaste)


 SECRET CROWDS // angels and airwaves
Secret Crowds oli ensimmäinen biisi, jonka kyseiseltä bändiltä kuulin joskus aikoja sitten, ja rakastuin täysin - niin biisiin kuin bändiin (se on epäilemättä mun ykkösbändi ollut nyt jo vuosien ajan, ohitti niin Disturbedin kuin Salivankin, mihin en uskonut minkään bändin pystyvän O.o). Mä olen edelleen sitä mieltä, että jos mut lykättäisiin koko päivän mittaiselle lenkille, tai vaikka viikon, enkä saisi ottaa mukaani kuin yhden biisin, niin se olisi juuri tämä. Tässä kaikki täsmää. Sanat kolahti ensimmäisenä, ja kolahtavat vieläkin. Sävel on jotenkin niiiin ihana ja tuo ääni samaten. Plus, mä koen tän ihan täydellisenä rakkauslauluna
 


RANNALLE // tct feat jontte valosaari 
Siis mä en itsekään ymmärrä miten tää tapahtui, mut ei se haittaa! Jos mä kysyisin kanssaeläjältäni biisiä, jota luukutan eniten, olisi vastaus epäilemättä tämä - oikeasti. Baarissa käydään toivomassa tämä ja siis jo kotona ennen baariin lähtöä tätä soitetaan repeatilla muutamaan otteeseen, ihan varmuuden vuoksi (jos DJ:ltä ei sitä sitten löydykään - mikä pettymys!). Mä vaan tulen tästä biisistä, tästä rytmistä, noista  sanoista ja noiden ilmeistä ja äänistä (plus siitä, muistaakseni, Comeetan ihanasta naurahduksesta, tuitui) niin hyvälle tuulelle, enkä oikeasti ymmärrä miksi. Joku tässä vain on!
 

CHEERLEADER // omi
Öö, en oikein tiedä mitä tästä kipaleesta sanoisin: ihana rauhallinen ja letkeä biisi? Luulisin, että sen takia alunperin tähän tykästyin. Tää ei herätä mussa varsinaisesti mitään syvällisiä ajatuksia ja saa mua miettimään menneisyyttä/tulevaa, tää vaan pistää jammailemaan ja lauleskelemaan. Joskus sellanen kappale vaan tulee tarpeeseen!
 


SPESIAALI // nikke ankara
Romantikkona mua vaan vissiin vetää puoleensa kaikki laulut, mitkä voidaan tavalla tai toisella luokitella rakkauslauluiksi ja tää on kyllä niin ällösöpösti miehinen biisi, etten voi olla tykkäämättä. Lisäksi mä olen Lord Estin, Cheekin ja Elastisen myötä (siis jo vuosia sitten, ei ole mulle mikään viime vuoden villitys!!) koko ajan vaan enemmän ja enemmän tykästynyt suomalaiseen musiikkiin (no okei, pentuna mun lemppareita oli Ressu Redford, Kaija Koo ja Kikka, että ei tuo suomalainen musa mulle ihan uutta ole XD)
 


BETTER DAYS // saliva
Jokainen, joka tietää mun menneisyyden ja on kuunnellut tai lukenut tän biisin sanat, ymmärtää miksi tää on mun soittolistallani. Saliva nyt yleensäkin on vaan pysynyt yhtenä mun suosikkina jo vuosien ajan, tykkään hirmuisesti näiden musiikista - siis sanojen lisäksi ihan siitä melodiasta, niinku - mut juuri tässä biisissä parasta on nimenomaan ne sanat. Take a lesson in pain from the man who's seen both sides, I make the best of worst and it hurts but it gets me by. Just nyt, tällä hetkellä, tää biisi tuntuu todella omalta, koska mä olen päättänyt taas kerran etten anna menneen paskan vaikuttaa elämääni, ne jutut jääköön menneisyyteen. Tällä hetkellä mä yritän omaa asennettani muokkaamalla tehdä jokaisesta päivästä edellistä paremman - ja se toimii!
 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

arjen pieniä iloja


Siis mitä ihmettä?! Eikö sen takatalven pitänyt tulla viikonloppuna, eikä vasta maanantaina?! Juuri kun minä töissä lauantaina kaksi tuntia ahkeroin kesäleluvaraston kanssa, rjestin ja siivosin, niin eikös sitten maanantaina palata takaisin talvileluvaraston antimiin, höh. Ei olisi pitänyt mennä olettamaan meidän selviävän tästä luvatusta takatalvesta ihan vain pakkasasteilla.

No, anyway. Olen edelleen vähän vaiheessa vanhan blogin purkamisessa - ajatuksena siis on säästää tietyt jutut ja saada muutenkin google-valokuvakansioni paremmin organisoitua, minä kun en bloggailua täällä aloittaessani ollenkaan ymmärtänyt minne ne kuvat tallentuvat, tai miten, joten meikäläisellä tuntuu löytyvän sieltä sun täältä samoja kuvia useampaan otteeseen.

Jokatapauksessa, huomasin siinä projektin keskellä vuoden 2012 lokakuussa onnen koostuneen ihanan pienistä asioista; 

"Niin kuin ennen yhdeksää heräämisestä, karvaisesta vekkarista ja ruohontuoksuisista tassuista. Kiirettömästä aamulenkistä lainatussa takissa, tuhlatusta päivästä, illan siivousinspiksestä, rauhallisesta hengailusta. Kukista maljakossa. Uudesta veitsisetistä, jonka kanssa ruuanlaitto ja koiralle kasvissoseen teko on jopa hauskaa, täydestä jääkaapista. Ajatuksesta, että saa vaiks ottaa vähän lonkeroa tai siideriä jos huvittaa - en tosin ottanut. Kanasalaatista, johon saa laittaa mitä vaan eikä kukaan valita. Rahkasta, jonka saa syödä ihan itse. Pienestä tihkusateesta kesken lenkin. Leffasta ja tummasta suklaasta, jota söin ruhtinaalliset kaksi palaa. Kynttilöistä ja ihan vaan yksinään olemisesta. Tiedosta, että huomennakin on samanlainen kiireetön päivä, jonka voi viettää ihan vaan koiran kanssa köllötellen. Lenkkeillen, ollen."

Outoa ajatella tälleen jälkikäteen, että tuosta päivästä on jo niin kauan aikaa - vuosia! Ja silti mä muistan sen päivän todella hyvin. Sinä päivänä H vasta lähti Kuopioon, pelastusopiston pääsykokeisiin tietenkin, ja kaikki meidän tulevaisuuden suunnitelmat roikkuivat tuon kuuluisan "jos" -sanan rinnalla. Mä pelkäsin, ettei se pääse ja samaan aikaan pelkäsin sen pääsevän. Kaikki oli epävarmaa ja pelottavaa ja silti jotenkin jännää, hyvällä tavalla. No, sillä kertaa ei tärpännyt. Ja nyt? Nyt koko opisto on jo takanapäin, mennyttä ja ollutta - H valmistui viime vuoden joulukuussa, ja siitäkin on jo aikaa kolmisen kuukautta. Ihan käsittämätöntä.


--- ---



Saman vuoden joulukuussa pohdiskelin, kuinka ikinä ennen en ollut pahemmin kukista välittänyt (enkä muuten vieläkään pidä pahemmin ruusuista, ellei kyse ole mummin ruusupuskan kaunokeista), oletettavasti allergioideni takia, mutta nykyään ne kyllä osaavat tietyissä tilanteissa piristää mieltä, kunhan muistaa olla liikaa haistelematta - varsinkin ollessaan vihreässä maljakossa! Olen vihdoinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, löytänyt sen oman suosikkikukkani. Tuona päivänä tuumiskelin, että jos kuvassa näkyvä maljakko olisi ollut tyhjä, minua olisi ehkä haitannut enemmän ne eteisessä odottaneet roskapussit, jotka miehekkeen oli ollut tarkoitus aamulla töihin lähtiessään heittää menemään (ja jotka hän tietenkin sulavasti unohti, vaikkei niitä oikeasti kyllä voi olla näkemättä ja muistamatta). Välillä hyvä mieli ja aurinkoinen fiilis on ihan oikeasti kummallisen pienistä asioista kiinni! Täytyy varmaan lisätä kukat kauppalistalle, jos niitä vaikka iltavuoroni aikana ilmestyisi kotiin, hmm.

--- ---


Lisää iloja! Vuoden 2013 löysin nimittäin sauvasekoittimella tehdyn puolukkarahkan sekä juoksevan hunajan (jota olin aina kuvitellut inhoavani), joka on yhdistelmänä edelleenkin yksi lempparini, ja totesin samaan syssyyn pystyväni syömään mm. nektariinia ilman ärsyttäviä allergiaoireita, wau! Ne luokittelin jo silloin elämän pieniksi iloiksi, joskin allergioilleni siedättyminen on minulle suhteellisen suuri ilonaihe. Saatiin vihdoin ja viimein tehtyä vanhasta ikkunanpokasta liitutaulu ruokailutilan seinälle ja siellä se on edelleen omalla paikallaan, jatkuvasti ilahduttaen.

Arjen pieniin iloihin lisättäköön vielä se, että tämän postauksen myötä, saan taas poistaa muutamat tuplakuvat vanhan blogin kansioista, jes! Projekti etenee päivä päivältä :)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

kodin sydän

Tänään on ollut ihanan rauhallinen ja laiska sunnuntai - näitä lisää, kiitos! Nousin aamulla ennen kellonsoittoa, joskus kahdeksan maissa, ja olenkin saanut purettua vanhaa blogia tämän mestan luonnoksiin ihan urakalla, huhhuh. H on ollut kotona, joten koira ei ole pyörinyt koko aikaa meikäläisen kimpussa ja koska tänään on tosiaan ollut aikaa, nappasin samantien ne kuvat, jotka remontti-postauksessa mainitsin. Eli meidän koti (okei, lähinnä olkkari) nykyisessä muodossaan. 

Jo äidin asuessa täällä, minä joskus mietiskelin mitä muuttaisin jos minä asuisin täällä, yksin. Onneksi pohdiskelin, sillä remontin alkaessa pari juttua oli jo vakaasti päätetty, mm että a) keittiönpöytä ei olisi seinää vasten vaan sen ympäri pitäisi pystyä kulkemaan, b) tilanjakana toimivan säleikön eteen ei tulisi mitään, tai ei ainakaan mitään massiivista ja c) meidän kämpässä telkkari tulisi seinustaa vasten, ei missään nimessä ikkunan eteen. Tämä jälkimmäinen päätös toimi perustana kaikelle muulle ja sen takia olohuoneen järjestyksen muuttaminen on meidän nykyisten huonekalujen kera aika mahdotonta, mutta ei se haittaa, minä tykkään siitä noin. Päätimme myöskin karsia puunvärin ihan minimiin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se miellytä minua - sain varmaankin yliannostuksen lapsena. Sohvan takana oleva yöpöytä parinsa kera odottaa uutta kotia, samaten eteisen peilin alla oleva tv-taso (se on kylläkin ensimmäinen huonekalu, jonka omaan kämppääni aikoinaan ostin sekä kasasin itse, joten tunnearvoa sillä on siinä suhteessa hieman). Eteisen seinälle pitäisi saada vielä kaksi kuvaa, sinne on nimittäin tarkoitus koota kaikki H:n kummilapset.  Paljon on edelleen pieniä hommia tehtävänä, toki, kattolistat ja jalkalistat ynnä muita "viimeistelyjä", mutta niiden puuttuminen ei vaikuta meidän elämään (muuta kuin silloin, kun meikäläistä ketuttaa kaikki).  

Tänään muuten heitettiin matto olkkarin lattialle, en tiedä mikä kohtaus iski - en varsinaisesti ole mattojen ystävä, allergikkona näen ne lähinnä pölynkerääjinä, kuten verhotkin. Tuo mattohan on viimeksi ollut lattialla edellisessä kämpässämme, täällä sille ei vaan tuntunut löytyvän paikkaa ennen kuin nyt. Mä mä tykkään ihan hurjan paljon tästä meidän olkkarista tällaisena, sanoi muut mitä tahansa ♡

kalastajan vaimoa lainatakseni; pari sanaa parisuhteesta

 
Hoi te immeiset! En tiedä teistä, mutta henkilökohtaisesti olen tehnyt suht paljon pientä, mutta sitäkin syvällisempää aivotyötä tässä lähiaikoina. Olen katsellut aika paljon peiliin, noin niinku kuvaannollisesti, ja tutkaillut omaa maailmankuvaani. Miettinyt minkälainen ihminen haluan olla ja miten voisin itse, tässä ja nyt, vaikuttaa oman elämäni ja varsinkin parisuhteeni laatuun.

Ai miksi? No, tässä eräänä päivänä Kalastajan Vaimo -blogissa oli teksti, joka suoraan sanottuna osui ja upposi; se sai meikäläisen mietiskelemään yhtä sun toista, pyörittelemään vähän kaikenlaisia ajatuksia pääkopassani. Ensinnäkin olen jo pidempään kaivannut enemmän positiivisuutta elämääni ja tässä näen yhden keinon tuon saavuttamiseksi. Postauksessa pohdittiin (toimivaa) parisuhdetta ja tavallaan sitä, miten jokainen omalta osaltaan voi yrittää sille luoda vahvempaa, parempaa, pohjaa. Toki se mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella, mutta jotenkin minä koin jonkinlaisen heräämisen. Lyhyesti ja ytimekkäästi, se mikä tuossa tekstissä kolahti juuri minuun oli tämä seuraava pätkä, eli:

"Niele päivän aika kielelle kipuavat solvaukset - lopulta ne lakkaavat tulemasta. Eikä se muuten ole heikkoutta, tyhmyyttä tai alistumista, se on vahvuutta luoda pohjaa hyvälle parisuhteelle, onnellisuudelle. Se on viisautta olla rakentava osapuoli, ei hajottava. Se on tapa kartuttaa arvostusta ja rakkautta." 

Pieni, mutta voimakas pätkä. Suosittelen tietenkin lukemaan koko blogipostauksen, oli ainakin minun kohdalla todella ajatuksia herättävä! Voin syyttää kaikesta lapsuuttani, hitusen turvatonta ja hektistä nuoruuttani, vanhempiani, universumia, yksisarvisi ja tähtien asentoja, tai ihan perusluonnettani, mutta juuri noin minä olen pitkään asian kokenut. En ole välttämättä osannut edes muotoilla asiaa tai sitä tunnetilaa sanoin, en ole osannut selittää noin täydellisen kuvaavasti mistä on kyse, mutta juuri tuosta siitä on ollut kyse. Kilpailusta, alistumisesta, heikkoudesta. Kaikkein vähiten olen uskaltanut sanoa sen asian ääneen, myöntää toiselle, että hei, tämä se meikäläisen ongelma just nyt on.

Jostain käsittämättömästä syystä minä olen nimittäin usein kokenut häviäväni. Se on ihan naurettavaa, tiedän, mutta näin se vain on. Toinen kyllä tuo minulle aamulla kahvin sänkyyn hymy kasvoilla jos niin pyydän, mutta jos toinen pyytää samaa kohtelua, minun on todella vaikea vastata pyyntöön vastaan napisematta. Se tuntuu itsestäkin ihan pöljältä, kierolta ja väärältä, ja useasti olen ollut vihainen - vähän toiselle kun kehtaa pyytää, mutta paljon enemmän itselleni.

Vasta luettuani tuon kyseisen tekstin, heräsin huomaamaan ja näkemään asian: olen todellakin koko ajan kokenut alistuvani. Ja ymmärtäessäni ongelman juuren, oli suhteellisen helppo tehdä ratkaiseva päätös; se on loppu nyt! Helpotti varmaankin, kun joku noin loistavasti sanoi sen, mitä en itse osannut sanoa. Kyllä, myönnän olevani tietyllä tapaa asteen verran itsekkäämpi kuin tuo mies, jonka kanssa olen elämäni päättänyt jakaa, mutta sille asialle voin minä todellakin tehdä jotain - ihan itse. Sen sjaan, että odottaisin toisen muuttuvan, voin yrittää muuttaa itseäni; sen sijaan, että vaadin toiselta enemmän, voin vaatia enemmän itseltäni. Sen jatkuvan kiukkuamisen ja turhan naputuksen (tosin, en minä mielestäni aina naputa turhasta, joskus minä kyllä ihan sanon asiasta!) sijaan voisin vaikka yrittää laittaa toisen etusijalle ja katsoa mihin se meidät vie. 

Ei sillä, että meillä menisi huonosti, mutta toki välillä itsesäälissä uidessani koen antavani enemmän kuin saan - vaikka  luulen vähän, että asia menee oikeasti juuri päinvastoin... Samaten luulen, että tämän pienen ns. kokeiluni jälkeen meillä tulee menemään entistä paremmin.

Rehellisesti sanottuna, en oikeasti osaa selittää miksi niin usein löydän itseni valittamasta jostain ihan jonninjoutavasta asiasta; sillä hetkellä se usein kuitenkin tuntuu maailman suurimmalta asialta enkä vaan voi itselleni mitään, likainen tiskipöytä kun tulen kotiin jos toinen on ollut koko päivän kotona, ouh mai gaaad!

Toki yleinen mieliala vaikuttaa asiaan huomattavasti, enkä varmasti ole ainoa, joka voi tämän asian allekirjoittaa. Jos töissä on ollut mukavaa ja yhteinen sävel hoitolasten kanssa löytynyt helpolla, tuo samainen tunne kantaa kotiin asti; kotonakin asiat sujuvat ja soljuvat, eikä pienet jutut ärsytä niin räikeästi. Vastaavasti, jos on tullut taisteltua ilta väsyneen lapsen tai kahden kanssa ja itsekin on kuittipoikkirättiväsynyt, niin kotona tulee hyvin äkkiä valitettua ihan mistä tahansa. Osittain kyse on varmaankin siitä, että tahtoo yksinkertaisesti purkaa sen oman kiukkunsa tavalla tai toisella, ei niinkään siitä, että yrittäisi tahallaan saada toiselle pahan mielen, mutta niinhän siinä useimmiten käy. Halusit tai et. Mutta ehkä se likainen tiskipöytä ärsyttäisi vähän vähemmän, jos vaan päättäisit itsepintaisesti olla välittämättä siitä - olla sanomatta.

Meillä oman haasteensa aiheuttaa eräs juttu. Ihan varmasti kaikki jotka tuntevat minut sanoisivat, että minä olen kova analysoimaan kaikkea. Toiseksi he sanoisivat että sitäkin enemmän, minä olen kova sanomaan asioista. Siis liiankin kova. En tee sitä varsinaisesti tahallani, enkä tarkoita huomautuksillani mitään pahaa, mutta sellainen minä vain olen. Kovin usein - siis lähestulkoon aina - sanon asiani ennen kuin mietin loppuun asti valitsemiani sanoja/sanamuotoja tai edes käyttämääni äänensävyä. Sinänsä hassua, koska itsehän sitten vuorostani kiinnitän muiden valitsemiin sanoihin ja varsinkin äänenpainoihin todella (liian) paljon huomiota ja saatan analysoida niitä jopa päiviä pohtien, että mitähän tuo ja tämäkin nyt sitten tarkoitti ja miten minun pitäisi se ymmärtää ja ja ja ja.

Tämän takia minä olen päättänyt kokeilla tuota solvausten nielemistä - en tosin ole ikinä ajatellut kommenttieni olevan solvauksia, ja se on mielestäni tärkeä tieto, mutta asiaa tarkemmin miettiessäni, voin kyllä ymmärtää miksi ne ehkä toisesta/toisista niiltä tuntuvat. Onhan tuo mies minulle joskus suoraan päin kasvojakin nurissut kuulemma "ominaisesta tavastani" jatkuvasti arvostella, vaikka itsehän en koskaan ole pitänyt sitä arvosteluna. Ennen kuin nyt, siis. Tai no, en varsinaisesti edelleenkään pidä kommenttejani arvosteluna, mutta yritän vastaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota siihen miltä ne muiden korvissa saattavat kuulostaa, lupaan!

Siispä, tiivistettynä, olen päättänyt jatkossa yrittää omalta osaltani olla juurikin se rakentava osapuoli hajottavan sijaan. Olen päättänyt yrittää samaa myös toisessa tärkeässä parisuhteessani, eli töissä. Voin nimittäin heittää ilmoille villin veikkauksen, että moni työkavereistani varmasti samaistuu kanssaeläjäni kokemuksiin - ja siitä olen vilpittömästi pahoillani. Ja sitä paitsi, olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt kouluttamaan koiraani positiivista vahvistamista käyttäen. Miksi en siis käyttäisi samaa toimivaksi osoittautunutta metodia töissä lasten kanssa? ;)

Kyllä tää tästä! Asian myöntäminenhän on aina ensimmäinen askel, eiks jea?!

picture credit: yksi kaksi kolme

lauantai 21. maaliskuuta 2015

ruokailutila ennen ja nyt


Tältä meillä näyttää nyt, ainakin noin ruokailutilan osalta. On muuten todella paljon kodikkaampaa kera tuon ison ruokapöydän verrattuna pikkuiseen lasiseen himmeliin, ainakin minun mielestäni. Alkuunsa pöydän ääressä oli kaikki kuusi mustaa tuolia, mutta kyllästyin ahtaaseen tunnelmaan, joten tässä jokunen aika sitten keksin siirtää kaksi tuolia työhuoneeseen ja raahasin työhuoneen valkoiset tuolit vastavuoroisesti ruokailutilaan. Valkoiset tuolit ovat enemmänkin näön vuoksi tuolla, niitä käytetään yleensä ainoastaan jos meille ahtautuu kerralla enemmän porukkaa ja silloinkin ollaan koko ajan muistuttamassa, ettei niitä saa siirrellä selkänojasta, etteivät leviä käsiin, haha. Tuo pöytä tuoleineen, joka edellisessä remonttirapsa postauksessa vilahtikin, me maalautettiin paikallisessa huonekaluputiikissa (maksoi 400e) ja olen kyllä ollut todella tyytyväinen värivalintaan. Pitkään arvoin pitäisikö koko setti maalauttaa valkoiseksi, vai mustaksi, vai pöytä mustaksi ja penkit valkoiseksi vai vai vai ja lopulta päädyin sitten tuohon yllä olevaan komboon. Voin ihan häpeilemättä myöntää, että lopulliseen päätökseeni vaikutti ihan satavarmasti yksi sen aikaisista suosikkiblogeistani: ihastuin nimittäin joskus aikoinaan Magicpoks -blogissa nähtyyn suht mustavalkoiseen sisustukseen ja varsinkin pikkuiseen keittiöön ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Ps. Vihdoinkin saatiin valoa kansalle! Ruokailutilan valaisin on Ikeasta ja mä rakastan sitä joka päivä enemmän ja enemmän, se on vaan niin nätti. Se kuuluu ehdottomasti kategoriaan "arjen pieniä iloja"

perjantai 20. maaliskuuta 2015

toinen hetki (haaste)


Ennen sitä hetkeä, sä olet koko ajan kantanut jotain synkkää ja repivää syvällä sun sielussasi - jotain myrkyllistä. Jotain sellaista, joka saa sut sanomaan rumia sanoja ja kostamaan.  Susta tuntuu pahalta ja sä haluat muiden kärsivän ihan yhtälailla, varsinkin niiden joiden syytä se kaikki on.

Se paha sun sisällä, se saa sut itkemään, koska sä et pysty jatkamaan elämääsi; sä et pysty unohtamaan, etkä sä pysty antamaan anteeksi. Et ainakaan ennen sitä toista hetkeä.

Se hetki, kun sä ymmärrät kasvaneesi ihmisenä, tajuat että sulla on jotain annettavaa tälle maailmalle. Se hetki, kun se paino putoaa sun harteiltasi ja se tumma, se jokin repivä, se yhtäkkiä katoaa. Sä ymmärrät, että sen kaiken takia sä olet ja kaikkine pienine ja suurine vikoinesi sä haluat olla juuri sinä, koska kukaan muu ei siihen pysty.

Sä unohdat koston - sä pystyt taas hengittämään. Se hetki, kun sä kykenet tietyllä tasolla ja tavalla antamaan anteeksi kaiken sen pahan mitä olet kohdannut ja läpikäynyt, vaikket mitään unohdakaan. Sitä hetkeä mä kannan muistoissani varmasti elämäni loppuun saakka.

picture credit: yksi kaksi kolme

tiistai 17. maaliskuuta 2015

se hetki (haaste)


Mulla on aina ollut sellainen paha tapa, etten usko itseeni tai kykyihini - toisin sanoen, aina ollut ihan järkyttävän epävarma. Koska mä automaattisesti ajattelen muiden osaavan kaiken paljon paremmin, tietyissiä tilanteissa mä saatan vetäytyä sivuun ja vaan katsoa, "kuinka asiat tehdään oikein". Kun aloitin uudessa työpaikassa (jossa olen tosin nyt ollut jo sen kahdeksan vuotta, about), olin todella epävarma ja arka, koska kyseessä oli ryhmäperhepäiväkoti ja näin ollen harteilla lepäsi vastuu toisten lapsista.  Asian teki pahemmaksi se, että jotkut niistä lapsista oli/on todella pieniä (en ollut ikinä ennen vaihtanut mm. vaippaa) ja osa taas muuten vaan todella haastavia, eli välillä epävarmuus tuntui fyysisesti palana kurkussa...

Mulla oli itse asiassa tosi pitkään sellainen olo, että vaikka siitä työstä tykkäsinkin, et mä en vaan ole siinä kauhean hyvä. Vieläkin tulee tosi usein sellainen tunne, että mä en vaan osaa. Paitsi silloin kerran.

En itse asiassa muista mistä koko kohtaus sai alkunsa, todennäköisesti tyttö oli kiusannut veljeään tai kaveriaan ja minä olin tyhmänä aikuisena kehdannut kieltää, mutta sen muistan, todella elävästi, miten se ei suostunut hetkeäkään istumaan jäähypenkissä vaan pudottautui lattialle joka kerta kun selkäni käänsin. Ja nauroi ja virnuili ja lällätteli. Argh!

Tyttö teki valehtelematta kakkensa ajaakseen meikäläisen hulluuden partaalle ja voin kertoa sen melkein onnistuneen. Kunnes sitten lopulta tyttö ymmärsi etten anna periksi; kun se vihdoin istui ihan hiljaa penkillä, katse maahan luotuna, kuulin pienen ja hennon äänen sanovan, värähtäen, mä haluan muuttua hirviöksi. Tässä vaiheessa ymmärsin koko kohtauksen ja syytin itseäni, kun en heti ollut nähnyt merkkejä ja yhdistänyt pisteitä viivaksi. Todennäköisesti väitin, että etkä halua koska tyttö itsepintaisesti intti että kyllä haluan. Mä haluan kuolla ja muuttua hirviöksi. Ja mun veli tahtoo kanssa! 

En pystynyt enää olemaan vihainen, en edes kovin ärtynyt, vaan hengitin toisen tuskaa ja jotenkin tulin osaksi sitä. Musta tuntui ihan järkyttävän pahalta, enkä edes pystynyt kuvittelemaan miten pahalta tästä pienestä lapsesta mahtoi tuntua.

Tässä vaiheessa kai tajusin, ettei minulla ole oikeutta väheksyä tytön tunteita; kertoa hänelle mitä hän haluaa tai mitä hän ei halua. Sen sijaan, voin kertoa miltä minusta tuntuu. Siispä sanoin lempeästi etten oikein uskonut häntä ja menin tytön luo, polvistuin siihen eteen jälleen kerran ja kysyin: "kerrohan, onkohan nyt niin, että sulla on vaan ikävä isää ja sä haluaisit veikan kanssa olla iskän luona?" Tyttö ei itkenyt, (enkä minä, vaikka teki kyllä mieli!), tuijotti vaan suoraan silmiini ja nyökkäsi, sanoen, mulla on ikävä isää. Ja veikalla kanssa. Siksi mä haluan kuolla.

Juttuhan on niin, että mä en varsinaisesti usko Jumalaan, en enkeleihin enkä taivaisiin, enkä siksi yleensä ota kantaa näihin asioihin millään tavalla töissä, mutta sillä hetkellä en voinut olla laittamatta laastaria näihin vuotaviin haavoihin - en voinut olla sanomatta (valehtelematta?): "Kuule, musta tuntuu, että sun iskäs on tuolla jossain ja katselee sua ja sun sisaruksia ihan koko ajan. Enkä mä usko, en sitten hetkeäkään, että se haluaisi sun kuolevan. Mä itse asiassa olen aika varma siitä, että se  enemmänkin haluaa nähdä sun kasvavan. Se haluaa nähdä sun elävän ja olevan niin onnellinen kuin ikinä mahdollista. Samaa se toivoo teille kaikille. Ja tietkö, sun äidille tulis ihan kauhea ikävä sua jos sä kuolisit. Ja meille myös."

Tähän tyttö ei enää vastannut mitään, eikä koko loppuiltana tarvinnut komentaa tai kiistellä. Kun lähdin kotiin, ajattelin hiljaa mielessäni, että ehkä mä sittenkin osaan

Se hetki, kun mä tajusin ymmärtäneeni toista, olin nähnyt läpin kiukuttelun ja nähnyt ne tuskan juuret... Musta tuntui, että olin jotenkin vaikuttanut sen pienen lapsen elämään ja tehnyt siitä, ainakin hetkellisesti vähän paremman. Se hetki, kun mä tajusin, että ehkä musta sittenkin on tähän työhän tai tän tyyppiselle alalle, ehkä musta sittenkin on auttamaan toisia -- se hetki oli jotenkin järkyttävä, hyvällä tavalla.

picture credit: yksi

maanantai 16. maaliskuuta 2015

remontti tiivistettynä


Möö! Tälläkin kertaa remonttirapsaa tiedossa: sitä kun vanhassa blogissa oli aika runsaasti, sattuneesta syystä. En kuitenkaan aio kopioida kaikkia vanhoja päivityksiä tänne, joten ajattelin tiivistää remontin muutamaan postaukseen. Elikkäs!


Kuten kuvista näkyy, mehän rempattiin tämä äidin kämppä oikeastaan kokonaan: niin lattia, seinät kuin kattokin saivat kaikki uutta väriä pintaan. Alkutilanne oli omasta mielestäni ahdistavan puinen ja tumma, äidin luona tuntui aina kesäisinkin siltä, kuin olisi ollut jossain pimeässä luolassa - hyvä, että eteensä näki. Me tahdoimme tuoda asuntoon valoa ja harmonisia värejä, tietynlaista rauhallisuutta. Minulle oli todella tärkeää päästä eroon tumman puun lisäksi parketista, lähinnä koiran takia - muovimatto osoittautui melko täydelliseksi valinnaksi, se kesti hoitokoiran pissavahingot täydellisesti eikä Rympylän tassut luista. Samaten omien varpaiden alla se on miljoona kertaa lämpimämpi kuin esim. makkarin tai työhuoneen laminaatti.

   
Meillä oli äidin Hollantiin muuton jälkeen ja oman vuokrakämpän irtisanomisen jälkeen kuukausi aikaa laittaa paikat kuntoon: kanssaeläjä teki koko rempan lähestulkoon yksin, mistä minä olen älyttömän kiitollinen ja ylpeä. Minä autoin siinä missä pystyin, samaten muutama sukulainen ja pari ystävää, mutta kyllä silti H teki suurimman työn; ensin päivät töissä ja sitten illat rempattiin, tai vastaavasti iltavuoroviikolla hän pyrki päivällä tekemään mitä ehti ja pystyi ja illan/yön oli töissä.


Tuon kuukauden aikana katto maalipestiin ja sitten kuultolakattiin kolmesti. Seiniä kitattiin ja kitattiin ja kitattiin ja kitattiin ennen kuin päästiin edes pohjamaalaamaan - mehän siis maalasimme kaikki seinät uusiksi valkoisella. Paitsi että olohuoneen, työhuoneen, makuuhuoneen ja käytävän (kussakin yksi) seinä tapetoitiin H:n isukin toimesta ja eteisen yhden seinän innostuin extempore maalaamaan muka harmaalla värillä, joka sitten lopulta näyttikin taittuvan enemmän siniseen/liilaan kuin mitä olisin toivonut. No, ei haittaa, tykkään siitä silti! Joskin välillä pohdin pitäisikö tempaista ja maalata se vielä uusiksi jollain enemmän harmaalla, mutta no, saas nähdä. Paneeliseinä maalattiin samaten kuin tuo tilanjakana toimiva säleikkö - minä pääsin innoissani lätkimään Otex tartuntapohjamaalia seinään ennen lopullista maalausta. 


Onneksi siskon huone oli rempattu kuntoon äidin asuessa Suomessa, emme olisi ikinä saaneet remonttia tehtyä deadlineen mennessä jos meillä olisi vielä yksi huone ollut tehtävänä - varsinkin, kun siskon huone ei ollut mikään pieni operaatio (siitä lisää myöhemmin!). Tulipa muuten mieleen, että silloin kun minä n. 16-vuotiaana asuin vuoden verran äidillä ennen omaan kämppään muuttamista, siskon huone, eli nykyinen vierashuone, oli minun huoneeni.
 
  

Jopa hattuhylly pistettin osiin ja maalattiin valkoiseksi (kuten alapuolella oikealla näkyy), koska puunvärisenä se ei vaan oikein sopinut tuonne vasta maalattuun eteiseen.

  

Vieläkin on paljon pientä tehtävänä, toivonmukaan tänä kesänä saadaan fiksailtua - koska meillä ei ole autotallia tai muuta vastaavaa "harrastetilaa", hiomiset ynnä muut sen kaltaiset hommat tehtiin lähinnä takapihalla. Talvella remppahommat jäi, mutta tälleen kevätauringon myötä, meidän puuhailut tulevat tod näk jatkumaan, mistä ainakin minä olen tooooodella iloinen. En malta odottaa, että saadaan kaikki tehtyä, jalkalistoja ja kattolistoja myöten.


Tältä täällä näytti heti remontin jälkeen. Nykyinen pöytämme odotti hakijoita - se maalautettiin paikallisessa liikkeessä - ja ruokailuryhmän virkaa toimitti ensimmäinen yhteinen keittiönpöytämme, jota H on alusta asti kutsunut himmeliksi - jokainen päätelköön itse, miksi. Tällä hetkellä tuo kyseinen pöytä toimittaa samaa virkaa siskon ja hänen poikaystävänsä ensimmäisessä yhteisessä kodissa



Täytyy varmaan jossain vaiheessa ottaa uusia kuvia, että näette miltä täällä näyttää nyt. Moni pieni asia on muuttunut ainakin Hugon poismenon jälkeen, mutta siitä lisää toisella kertaa!