Keskiviikkona oli kahden neitokaisen yhteissynttärit, jotka olin suoraan sanottuna täysin unohtanut, hups?! Tuli luonnollisesti hieman herkuteltua, kun en totaalikieltäytymistä edelleenkään kannata. Karkkia meni ehkä hippasen enemmän kuin olin ajatellut, mutta noin niinkus muutoin aika hillitysti söin, jee! Ehkä mä jotain olen tässä matkan varrella oppinut. Torstaina sorruin sitten sämpylään ja tänään (perjantaina) on tiedossa työkaverin synttärit, joten tällä viikolla en taida hirveästi puntarille hyppiä... Ja ei, en missään nimessä aio pysyä tänään pelkällä vesilinjalla.
Miksi? No. Musta tuntuu, että sanon tämän miten tahansa, niin joku ymmärtää asian väärin, pahoittelen jo etukäteen O.o. Mä en aio olla juomatta, koska mä en ole se tyyppi. Ei sillä, että siinä tyypissä olisi mitään vikaa, jokainen tavallaan, mutta jos mun kokonaisvaltaiseen hyvinvointiprojektiini kuuluu oleellisena osana myös itsensä hyväksyminen, niin mä en näe mitään syytä miksen voisi olla minä ystävieni kesken ja mä nyt vaan olen se tyyppi, joka ei ole tyttöjen illoissa vesilinjalla, ja jolla on yleensä (ehkä vähän ärsyttävänkin?) hauskaa. Aina mut voi jättää kutsumatta, jos minä en kelpaa sellaisena kuin olen. Että siinäpä se.
Anyway. Tällä viikolla motivaatio on ollut hieman kadoksissa, enkä osaa sanoa miksi. Kaloreiden laskeminen on ollut huolimatonta, mutta jos jotain positiivista, suhteellisen hyvin olen sentään pysynyt suunnitellussa rungossa. Kyllä siitä mulle vielä rutiini saadaan, sanoisin.
Olin eilen jotenkin niin rättipoikkikatki töistä tullessa, että jätin POP pilateksen väliin (vaikka tähän asti olen pyrkinyt pysymään treeniohjelmassa silloinkin, kun ei oikein huvittaisi) ja jälkikäteen kadutti -- kuten aina. Tässä vaiheessa aloin itselleni luontaiseen tapaan miettimään ja murehtimaan etukäteen sekä treenin väliin jättämistä (koska selkeästi just ton yhden kerran takia lihon kymmenen kiloa) että perjantain syömisiä ja juomisia. Ja tietty lauantaikin menee kuitenkin ihan penkin alle ja sit sunnuntai ja ja ja - jaaaa sitten tajusinkin taas sen oman ongelmani, tuo kuuluisia jumiutuminen.
Mä jumiudun edelleen liikaa niihin repsahduksiin, sekä asioihin, joita ei ole vielä edes tapahtunut! Jep, se valoisampi minä tuntuu välillä katoavan sinne negatiivisen pirttihirmun alle, enkä aina itsekään huomaa näin tapahtuvan. Nyt onneksi huomasin, ja stoppasin heti. Sen, että olen antanut itselleni luvan höllätä perjantaina toisen synttäreiden kunniaksi, ei todellakaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö lauantaina voisi palata ruotuun. Tai sunnuntaina. Eiköhän tällä hetkellä ole tärkeintä, ettei luovuta heti ekassa mutkassa, sillä progress is progress no matter how small.
Miksi? No. Musta tuntuu, että sanon tämän miten tahansa, niin joku ymmärtää asian väärin, pahoittelen jo etukäteen O.o. Mä en aio olla juomatta, koska mä en ole se tyyppi. Ei sillä, että siinä tyypissä olisi mitään vikaa, jokainen tavallaan, mutta jos mun kokonaisvaltaiseen hyvinvointiprojektiini kuuluu oleellisena osana myös itsensä hyväksyminen, niin mä en näe mitään syytä miksen voisi olla minä ystävieni kesken ja mä nyt vaan olen se tyyppi, joka ei ole tyttöjen illoissa vesilinjalla, ja jolla on yleensä (ehkä vähän ärsyttävänkin?) hauskaa. Aina mut voi jättää kutsumatta, jos minä en kelpaa sellaisena kuin olen. Että siinäpä se.
Anyway. Tällä viikolla motivaatio on ollut hieman kadoksissa, enkä osaa sanoa miksi. Kaloreiden laskeminen on ollut huolimatonta, mutta jos jotain positiivista, suhteellisen hyvin olen sentään pysynyt suunnitellussa rungossa. Kyllä siitä mulle vielä rutiini saadaan, sanoisin.
Olin eilen jotenkin niin rättipoikkikatki töistä tullessa, että jätin POP pilateksen väliin (vaikka tähän asti olen pyrkinyt pysymään treeniohjelmassa silloinkin, kun ei oikein huvittaisi) ja jälkikäteen kadutti -- kuten aina. Tässä vaiheessa aloin itselleni luontaiseen tapaan miettimään ja murehtimaan etukäteen sekä treenin väliin jättämistä (koska selkeästi just ton yhden kerran takia lihon kymmenen kiloa) että perjantain syömisiä ja juomisia. Ja tietty lauantaikin menee kuitenkin ihan penkin alle ja sit sunnuntai ja ja ja - jaaaa sitten tajusinkin taas sen oman ongelmani, tuo kuuluisia jumiutuminen.
Mä jumiudun edelleen liikaa niihin repsahduksiin, sekä asioihin, joita ei ole vielä edes tapahtunut! Jep, se valoisampi minä tuntuu välillä katoavan sinne negatiivisen pirttihirmun alle, enkä aina itsekään huomaa näin tapahtuvan. Nyt onneksi huomasin, ja stoppasin heti. Sen, että olen antanut itselleni luvan höllätä perjantaina toisen synttäreiden kunniaksi, ei todellakaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö lauantaina voisi palata ruotuun. Tai sunnuntaina. Eiköhän tällä hetkellä ole tärkeintä, ettei luovuta heti ekassa mutkassa, sillä progress is progress no matter how small.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti